Kun viimeisintä innovaatiostrategiaa alettiin luomaan, päättäjillä varmaan oli oma lehmänsä ojassa ja niinpä kun varmaan oli huomattu, että hyviä keksintöjä ja kekseliäitä ihmisiä ja aktiivisia yrittäjähenkisiä persoonia on todella vähän, ja kun konsultin pitää joka tapauksessa leipänsä tienata, silloin innovaatio määriteltiin "innovatiivisella tavalla" tarkoittamaan lähes mitä tahansa palvelua: innovaatio on muka joku kysyntälähtöinen, hyödynnetty tilaisuus. Tämän lavean määritelmän ansiosta varsinaiset keksijät pullahtivat rahan jaosta etujoukoista pois, ja tilalle pääsi ryntäämään kaikenlaista helppoheikkiä, jolla vain on hyvä ulosanti ja sopivasti suhteita ja supliikkia. Tämän helppoheikkimeiningin takia kulut jakaantuvat siten, että suuri massa pääsee osingosta osalliseksi ja konsulttien veloittama osuus kasvaa, kun liikkeellä on enemmän porukkaa. Tästä asiasta, eli T&K-kulujen väärästä kohdentumisesta, ministeri Mauri Pekkarinen ottikin kantaa kun uusin innovaatioarvio julkistettiin muutama viikko sitten.
Konsulteilla ja konsultoivilla yrityksillä oli innovaatiostrategian luomisessa paljonkin sananvaltaa, mutta oliko keksijöillä ja varsinaisilla yrittäjillä edes yhtä paljon? En muista sitä, mutta ainakin tosiasia on, että kiireisillä yrittäjillä ei ole aikaa toimia komiteoissa miettimässä sanamuotoja ja politiikkaa. Konsultit tietysti suunnittelevat omat lausumansa niin, että heitä tarvittaisiin mahdollisimman paljon ja jopa että konsulttipalveluinnovaatioitakin olisi mahdollista tehdä. Valitettavasti konsultti-innovaatio ei koskaan yllä kansainvälisille foorumeille asti.
Innovaatiolle on palautettava sen entinen merkitys!!!
Näyttää siltä, että Suomessa on alettu tulkitsemaan kansainvälisiä bisnes-käytäntöjä omavaltaisella tavalla omiin tarkoituksiin. Perinteinen käsitys innovaation kehittymisestä on peräisin Geffrey Moorelta: Market Lifecycle. Olen erityisesti kuunnellut hänen kolleegansa Mark Chandlerin esitelmiä USA:ssa ja Suomessa useampaankin kertaan.
Uusi todellinen innovaatio näkyy kuvassa vasemmalla. Sitä kehitetään huippulabrassa tai autotallissa muutaman innostuneen pelle-pelottoman toimesta. Aluksi kehitelmä on sitä tasoa, että sitä ei voi myydä eikä edes esitellä muille paitsi tohtoritason henkilöille ja huipputason insinööreille. Vaikka Linux-käyttöjärjestelmä ei huipputeknologiaa olekaan, Linus Thorvaldsilta meni kolme vuotta Helsingin Yliopistossa päästä tämä vaihe läpi. Sen jälkeen hän lähetti koodinsa (20.000 riviä C-kieltä) eteenpäin ilmaiseksi, jolloin siihen tarttui muutama uusi innostunut henkilö, ja kaikki loppu on jo historiaa.
Linux-käyttöjärjestelmän koodi on tarpeeksi houkutteleva, jotta pelkästään sen koodimassa inspiroi yhä laajenevaa joukkoa parantamaan ja jatkokehittämään sen ydintä. Niinpä Linux selvisi mustasta aukosta, Chasm, mihin useimmat tuotekehityshankkeet putoavat iäkseen ja katoavat. Niin katosi myös Transmeta-niminen yritys, jossa Linus Thorvalds myös oli mukana. Tämä yritys katosi aikanaan markkinoilta kokonaan, se muuttui täysin salaiseksi, oliko sillä edes sähköpostiositetta tai puhelinnumeroa. Transmeta teki kaikkensa, jotta se olisi päässyt Chasmin yli. Siitä piti tulla aikanaan innovatiivisen Linux-hardwaren kehittäjä numero 1, valitettavasti hanke jäi kun nopeita soveltajia ei silloin ilmaantunut tarpeeksi. Tänä päivän tilanne olisi toidenlainen: nyt matkapuhelinaikakautena ollaan vähän samantapaisessa tilanteessa, tarvitaan tietämystä Linux-kovoista, sillä yhä uusia matkapuhelimia toimitetaan Linuxilla varustettuna: Android, Apple, Nokia, Samsung jne. Jos Transmeta olisi selvinnyt, Linuxin tilanne olisi nykyisin huomattavasti nykyistä kehittyneempi tai ehkä olisi tullut monopoli/oligopoli Intelin tapaan.
Pelkkä palvelu ei riitä innovaatioksi!
Mielestäni innovaatioksi ei voida kutsua sellaista ideaa, joka ei vaadi tuntuvaa alkupanostusta - johon ei edes liity mitään Chasm-riskiä. Jokainen kunnon innovaatio vaatii vähintään kahden vuoden panostuksen, usein 5 vuotta tai enemmän. On syytä erotella tällaiset heikot signaalit pois suuresta massasta, sillä jos jossakin tehtaassa kysyntälähtöisesti suunnitellaan uusi trukki tai parannus kulkutapaan, mikä on tyypillistä Suomen nykyinnovaatioille, sellaisella ei koskaan mitään merkittävää kansainvälistä markkinasouutta saa, sillä isommissa maissa isommissa tehtaissa todennäköisesti samoja asioita on mietitty jo vuosikausia aiemmin. Isossa maailmassa tarpeet ovat niin paljon suuremmat, että sitäkautta kysyntälähtöiset ideat varmaankin otetaan käyttöön suurimmista organisaatioista lähtien.
Jos Suomi alkaa tulkitsemaan innovaatiopolitiikka oman mielensä mukaan ja suomalainen myyntimies tai insinööri menee ulkomaille palveluinnovaatiotaan esittelemään, häntä ei kohta enää oteta vakavasti, sen jälkeen kun on joutunut kilpasille todellisten innovaatioiden kanssa, jotka ovat Chasm-vaiheensa kokeneet ja selvinneet maailman markkinoille.
Suomessa pitäisi arvostaa keksijöitä entistä enemmän. Heitä pitäisi varjella kuin kukkaa kämmenellä. He ovat ainoita, jotka voivat Suomen pelastaa kehittämällä hienoja teknologioita, joista saattaa tulla aikanaan myös bisneskonsepteja Mainstreet-vaiheelle asti - jos pääsevät mustan aukon ohi. Palveluinnovaatiota kannattaisi kutsua vaikka palveluideaksi, että ei mene puurot ja vellit sekaisin.
Omia kokemuksia
Atmosfääri IT-alalla on muuttunut radikaalisti 1990-luvun lopulta lähtien. Suuri kupla romahti 2000-luvun alussa, jolloin aktiivisuus selvästi lopahti alalla. Sonera osti ilmansa Saksasta ja IoBox myytiin Telefonicalle suurella rahalla, mutta sitten ostajat tulivat järkiinsä. Vuoden 2003 jälkeen nousu jatkui pitkään, kunnes viime vuosi synkensi kuviota. IT-ala sinnittelee hengissä, mutta on ulkoistanut kehitystä halvempiin maihin. Keskustelusta voi aistia, että suhtautuminen kehitykseen Suomessa on entistä lyhytjänteisempää. Rahan on kierrettävä entistä nopeammin, sillä rahoitustilanne ei ole paras mahdollinen.
Nykyisin hankkeen pitää tuottaa voittoa nopeasti, ehkä ensimmäisen version on pyörittävä jo vuoden , parin aikana. Sampo Pankin massivisen integraation tavoiteaika oli 13 kk, vain reilu vuosi. Tuollainen nopeus ja tuollaiset rajaukset eivät mahdollista todellisten innovaatioiden kehittymistä.
Valitettavasti yliopistot toimivat samalla lyhyellä aikajänteellä kuin teollisuuslaitokset. Sitä sopii ihmetellä. Perustutkimusta ei juurikaan tehdä, vaan yliopistoistakin on tullut ns. innovaatiotehtaita, akateemisia yrityksiä ja tiimejä. Seurauksena saattaa olla, että yhä suurempi osa suomalaisista todellisista innovaatioista liukenee jatkossa ulkomaille, sellaisiin tutkimuskeskuksiin, joissa tutkimuksen aikajänne on se perintinen 3-10 vuotta.
Sunnuntain Hesarin pääkirjoituksessa Tampereen Yliopiston professorit Anneli Anttonen ja Jorma Sipiliä olivat huolestuneita juuri nykyisestä tiedepolitiikasta. Heidän juttunsa otsikkona oli: Tieteen alamäkeen on syitä (22.11.2009: linkki vaatii Hesarin digilehden lukuoikeuden). Artikkeli loppui kysymykseen: Jos tiedepolitiikka on muuttunut innovaatiopolitiikaksi, jonka tarkoituksena on tehdä rahaa vientiteollisuudessa, miksi edes odottaisimme, että perustutkimus menestyy?
